Irti pakkopullaliikunnasta

Myönnettäköön, että olen koko aikuisuuteni ollut tuuriliikkuja. Välillä on mennyt vuosia, että liikunta on tuntunut pakkopullalta ja siihen ei ole löytynyt motivaatiota. Kausittain olen kuitenkin löytänyt liikunnan ilon ja saanut kipinän liikkua enemmän. Lapsiperheessä oman haasteensa tuovat vielä aikatauluongelmat ja syyllisyys oman ajan ottamisesta

Juoksulenkille lähdössä

Lapsesta saakka olen kokeillut kymmenittäin eri liikuntamuotoja: aerobickia, ratsastusta, kuntosalitreeniä, itämaista tanssia, salsaa, sambaa, zumbaa, lenkkeilyä, pyöräilyä, uintia, bodypumpia, circuit-treeniä, joogaa, naisvoimistelua, kahvakuulailua, you name it. Suurin syy siihen, että oma liikuntaintoni toisinaan lopahtaa on se, ettei kyseinen liikuntamuoto alunperinkään sytyttänyt minua. Olen liikkunut vain sen takia, että järki käskee niin.

Löytääkseni minulle sopivan liikuntamuodon aloin pohtia sitä, mitä liikunnalta itse asiassa haluan. Miksi haluan harrastaa liikuntaa? Itselleni on tärkeää, että liikunnasta tulee hyvä olo ja että se ylläpitää kuntoani. Olen huomannut, että liikunnan vuoksi tehty keinotekoinen liikunta, kuten kuntosalitreeni ei sovi minulle. Liikkumisen pitäisi tulla ikään kuin jonkun toisen tekemisen kylkiäisenä huomaamatta. Sen ei pidä olla itse tekemisen tarkoitus.


Olenkin lähtenyt lähestymään liikuntaa siitä näkökulmasta, että teen asioita, mistä tykkään ja niin, että liikuntaa tulee harrastettua siinä ohessa. Tämän vuoksi liikuntaharrastuksiini kuuluu nykyään itämainen tanssi, jossa koen tanssin riemua ja jossa on rajattomat mahdollisuudet kehittyä. Koko puolentoista tunnin tanssitunti kulkee kuin siivillä ja vasta seuraavana päivänä kipeistä lihaksista huomaa harrastaneensa liikuntaa.


Lapsen kanssa viime viikolla aloitettu parkour vaikuttaa myös sellaiselta lajilta, jonka parissa jaksaa jatkossakin liikkua. Erityisesti lapsen kanssa liikkuessa liikunnan riemu löytyy aivan uudella tavalla, kun keskittyy itse suorituksen sijaan yhteiseen tekemiseen.